Hiekasta kasattuja linnoja
Prinssillä ei mene lujaa: onnistuneen sotaretken päätteeksi heppu
vapauttaa pahan visiirin huijaamana maagiset Ajan hiekat säilöstään
muuttaen näin lähes kaikki paikallaolijat kuningasisäänsä myöten
julmiksi hiekkahirviöiksi. Ainoastaan visiiri, valloitetun maan
prinsessa Farah sekä sankari itse välttävät kirouksen. Demonien
valtaamasta linnasta siis olisi päästävä hengissä pois.
Prince of Persia: Sands of Timen kaava muistuttaa kauan sitten
ilmestyneitä edeltäjiään, mutta luonnollisesti pitkälle jalostettuna.
Homman nimi on tasoloikka 3D-maastossa, tehtävänä tyypillisesti
pisteestä A pisteeseen B pääseminen. Välillä tapellaan ja sitten taas
juostaan eteenpäin. Ei kuulosta kovinkaan jännittävältä, mutta pelin
hienous hyppää kuitenkin nopeasti esiin: alueet ovat eräänlaisia
temppuratoja, joilla atleettinen Prinssi sitten viilettää menemään.
Aina uuteen huoneeseen saavuttaessa peli esittelee paikan lyhyellä
videopätkällä, jonka jälkeen tähtäimessä on päästä filmissä osoitettuun
kohtaan pelihahmon akrobaatinapuja käyttäen. Temppurepertuaariin kuuluu
monenlaista kikkaa, joten meno on lähes poikkeuksetta näyttävää
sankarin juostessa esimerkiksi ensin seinää pitkin apinatangolle, josta
taas jatketaan parin uuden tangon ja seinähypyn kautta seuraavalle
tasanteelle. Oman osansa keittoon tuo myös linnan todella kiero
puolustusjärjestelmä: seinät ja lattiat on varustettu piikeillä,
heiluvilla veitsenterillä ja eestaas liikkuvilla sirkkeleillä, joiden
välissä sukkulointi on sekin oma taiteenlajinsa.
Pelkkää
pomppimista eteneminen ei ole, vaan hyppyputkia katkotaan useilla
enemmän tai vähemmän kevyillä pulmilla. Seasta löytyy niin tavallista
palikantyöntelyä kuin myös korkean laatunsa takia mieleen jäänyt,
valtavaan monikerroksiseen huoneeseen sijoittuva peilinkääntelypuzzle.
Yksin sankarihahmo ei joudu nappeja vääntelemään, sillä Prinssin mukana
kulkeva Farah on eniten esillä juuri ongelmanratkontakohdissa;
varreltaan hoikka neitokainen mahtuu helposti niihin koloihin, joihin
Prinssillä ei ole tunkemista. Prinsessa on myös kätevä apu silloin, kun
etenemisen estävä ovi vaatii kahden vivun yhtäaikaista vääntämistä.
Huoneet ovat enimmäkseen hyvin suoraviivaisia, eikä vaihtoehtoisia
kulkuväyliä ole. Mikäli katosta roikkuu tarpeeksi kookas tolpanpätkä
kannattelemaan Prinssiä, on hyvin todennäköistä, että pylvääseen
hypätään kiinni jonkin mutkan kautta. Mainio, mukavasti
aivopähkinöiden, kamppailun ja puhtaan hyppelyn välillä vaihteleva
kenttäsuunnittelu kuitenkin onnistuu peittämään suurimman osan
valinnanvapauden puutteesta; etenemisreittien rajoittuneisuuteen ei
useinkaan ehdi kiinnittää huomiota pelihahmon väistellessä ansoja ja
flengaillessa villisti tolpista tankoihin ja takaisin.
Hiekkamyrsky
Vaikka jatkuva loikkiminen tarjoaa teoriassa hyvät mahdollisuudet
toistuvaan kuolemiseen, ei turhautuminen pääse kovin usein iskemään.
Prinssin hallussa olevan taikaveitsen ajankelaustoiminto pyöräyttää
kelloa taaksepäin useamman sekunnin verran, eli juuri tarpeeksi
sankarin palauttamiseen hetkeen ennen kohtalokasta hyppyä. Kelaaminen
kuluttaa Ajan tikarin rajallisia hiekkatankkeja, mutta santaa saa
miellyttävästi lähes aina lisää ennen pidempiä pomppusessioita, sekä
myös niiden jälkeen.
Pelaajan päästyä tasohyppelyetapin
päähän tulee vastaan yleensä ottelu hiekkademonien kanssa. Perusideana
on paukuttaa vihollinen maahan miekaniskuilla ja imeä piruparka sitten
Ajan tikarin sisuksiin. Prinssi saa yleensä vastaansa monta vihulaista
kerralla, joten taistelut ovat nopeatempoisia ja, kuten muukin peli,
näyttäviä pelihahmon jakaessa potkuja ja sivalluksia jatkuvasti kiinni
käyvälle pahislaumalle. Pelkkää päätöntä mättämistä otteleminen ei ole,
sillä ilman kunnollisia torjuntoja elämä loppuu lyhyeen. Normaalin
miekallahuitomisen lisäksi kruununperillinen voi vaikkapa lyödä
vihollisen kenttään hyppäämällä tätä päin seinän kautta. Hakkaa ja ime
–kaavan lisäksi annetaan pari muutakin vaihtoehtoa, kuten vastustajien
jäädyttäminen paikoilleen tikarinosumalla. Jos taas tilanne käy
tukalaksi, voi Prinssi teurastaa koko vihollisjoukkion hulppealla Mega
Freeze –tekniikalla.
Taisteleminen on hauskaa varsinkin
pelin alussa, mutta sitten iskevät ongelmat: örkkiä pukkaa lisää vaikka
niitä on tappanut jo toista kymmentä samassa ottelussa. Monstereita
yksinkertaisesti ilmestyy tyhjästä tylsistymiseen asti. Tikarin
ajanvääntelyn avulla voi nopeasti tehdä vihollisen antaman vahingon
tyhjäksi, ja kun lähes jokaiselta taistelukentältä löytyy elinvoimaa
palauttava vesilähde, ei setä Kuolemanpelko pääse tuomaan jännitystä
ylipitkiin kamppailuihin. Tämä häiritsee pahasti varsinkin jonkin
matkaa pelin puolivälin jälkeen, jolloin tappelu tuntuu saavan enemmän
ruutuaikaa kuin nautinnolliset hyppelyosiot. Lisähupia tappotuokioihin
tuo Farah, joka ongelmienratkonnan lisäksi hallitsee tappeluissa tiellä
olemisen. Prinsessan kuolema johtaa pelin loppumiseen, eikä neitokainen
edes oikein osaa pitää huolta itsestään. Onneksi jatkopaikkoja ja
tallennuspisteitä tulee vastaan tiheään tahtiin.
Mulla on hiuksissa hiekkaa
Prinssi pelittää hienosti. Visuaalinen puoli on hyvällä mallilla linnan
loistaessa kauniissa väreissä. Hirviöt näyttävät hirviömäisiltä ja
valoefektit sunmuut ovat kohdallaan. Äänetkin ovat kunnossa, ja
varsinkin musiikkiosasto ansaitsee runsaasti kiitosta. Vaikka sointuja
ei monessa kohdassa kuullakaan, ovat taistelujen etnohenkiset
rokkikappaleet varsinaisia napakymppejä. Miinuksia taas rapsahtaa
ääniteknikoille: peruslaadukkaiden ääninäyttelijöiden taidonnäytteet
kuuluvat poikkeuksetta todella tukkoisina ja ärsyttävän alhaisella
äänenvoimakkuudella, joten vuoropuheluista ja Prinssin runsaista -- ja
monesti myös hauskoista -- yksinpuheluista on vaikea saada selvää.
Tekstitykset olisivat auttaneet, mutta niitä ei jostain syystä ole
lainkaan tarjolla.
Kontrollit esiintyvät pelissä edukseen.
Pelihahmo liikkuu sutjakasti tatin liikkeiden mukaan, hypyt lähtevät
aina tarkasti ja ohjaaminen on yleensäkin helppoa ja toimivaa. Ainoat
ongelmat ilmenevät taisteluissa, sillä samalle liipaisimelle asetetut
ajan hidastus- ja kelaustoiminnot tahtovat mennä sekaisin.
Prince of Persia: Sands of Time on loistava peli, siitä ei pääse
mihinkään. Olkoonkin, että itseääntoistavat taistelut nakertavat
pelinautintoa, on muu paketti niin puhdasta kultaa, ettei arvosanaa voi
mättämisen takia kovin paljon laskea. Pituutta pelillä ei ole
hirveästi, noin kymmenen tunnin verran, mutta se on todella vahva,
koukuttava kokemus koko kestonsa ajan. Lisäksi tarkkaan paikkoja
tutkimalla voi avata pelattavaksi myös Persian Prinssin ensimmäisen
seikkailun.
Jo valmiiksi alhaisesta hinnasta huolimatta
peliä ei myyty mitenkään erityisen runsaasti, mutta onneksi asia lienee
yhä korjattavissa: Prinssin seikkailut kuuluvat ehdottomasti viime
vuosien peliparhaimmistoon. Tällaisia timantteja tulee vastaan aivan
liian harvoin.
