Vietnamin sota on pitkään ollut amerikkalaisille arka asia. Ensin nykymarkkinoille putkahti kymmenien Persianlahden sotaan sijoittuvien pelin tulva ja nyt alkaa kauppojen hyllyllä näkyä myös Vietnam-aihesia sotapelejä. Pelaajien kukkaron nyörejä Shellshock: Nam'67 kiristelee Conflict: Vietnam -pelin kanssa.
Jo sen kuuleminen, että pelin on kehittänyt sama pelitalo kuin kovasti hypetetyn Killzonen, antaa odottaa peliltä tavallista enemmän. Guerilla Studios lunastaa odotukset Shellshockin osalta ainakin osittain; mainio 60-luvun tuttuja soundeja on lisensoitu osaksi peliä melkoinen liuta ja Shellshockin grafiikkamoottorista otetaan irti lähestulkoon kaikki mahdollinen. Mutta onko siinä kaikki mitä pelillä on tarjottavana?
Helposti sotimaan.
Pelin aloitus on tehty hyvin yksinkertaiseksi; luodaan profiili, valitaan oma pelihahmo kolmesta sotilaasta (käytännön eroa hahmoilla ei ole) ja lähdetään seikkailemaan Vietnamin viidakoissa. Alun tutoriaalina toimivan lyhyen viidakkoseikkailun jälkeen päästään tutustumaan tukikohtaleiriin, jonka moninaisimmille hahmoille pääsee puhelemaan kasvokkain. Voit myös vaihtaa aseistustasi leirin asevarikolla, vierailla kenttäbordellissa tai ostaa erinäisiä "tarvikkeita" tukikohdan kirjurilta, jonka ainoa olemassa olon syy on tarjota motivaatiopuutteesta kärsiville kanssasotilaille hieman "piristeitä" ja kuvallista viihdykettä.
Peli jakautuu hieman yli kymmeneen tehtäväntapaiseen. Mennään pisteestä A pisteeseen B, tapetaan viholliset, etsitään asekätköjä ja joskus voidaan jopa räjäytellä jotain. Shellshock on siis hyvin suoraviivaista ja yksinkertaista toimintaa. Vastapuolen joukkoja tulee vastaan kuin halpaa viinaa itärajalla, joten toimintaa riittää ja luoteja viuhuu ilmassa enemmän kuin laki sallii. Pelin edetessä vihollinen saa myös kasvot, mikä on periaatteessa hyvinkin harvinaista tämän luokan peleissä. Eli se paha vastustaja ei olekaan se jumalaton Vietcong-sissimassa vaan vihollisiaan brutaalisti kiduttava King Cong - Pohjois-Vietnamin joukkojen jonkinasteinen ylipääjehu, jonka katalista juonista harva pääsee selville.
Kolikon kääntöpuoli.
Ensin on mainittava, että Shellshock on hyvin väkivaltainen peli. Tämä tulee ilmi, tietysti itse peliosuuksissa, mutta etenkin välianimaatioissa. Eli veri lentää K18-leiman merkeissä. Lisensoitu musiikki pauhaa hyvällä sykkeellä, mutta vain tukikohdan keskusradiossa. Grafiikkakin on keskiverto PS2-peliä paremmalla tasolla ja pelialaa peittävä ns. kohinaverho luo hyvää tunnelmaa. Kolmannesta persoonasta, Tomb Raider-tyyliin, kuvattua pelihahmoa on pienen harjoittelun jälkeen helppo hallita sodan melskeessä.
Eli jos musiikki, grafiikka ja pelimekaniikka on kunnossa niin miten on muiden aspektien laita? Kenttäsuunnittelu on tehty hyvinkin vasemmalla kädellä; putkimaiset kentät ovat pieniä ja mitään vapauden tuntua tai eksymisen mahdollisuutta ei todellakaan esiinny. Vihollisten asemiin hyökkääminen hoituu nopeasti ja tekoälyn ohjaamat taistelutoverit hoitelevat kiitettävästi lakoon vaikka riisipeltoon sukeltaneet punkit jos niikseen tulee. Vihollisen älykkyys riittää lähinnä laukausten suorittamiseen ja hätätapauksessa nenille hyppimiseen. Realismin puute havaitaan viimeistään siinä, että osumaa ottavat toverit eivät jää kuolleina maahan makaamaan, vaan jatkavat orjallisesti tehtävän suorittamista. Tuntuu myös siltä, että kilometrin päähän sijoitetut vihollisen konekivääripesäkkeet ovat huomattavasti tappavampia vastustajia kuin metrin päästä kiväärillä kansanmurhaa yrittävät Vietcongin sissit.
Lopussa kiitos horjuu.
Shellshock: Nam'67 tarjoaa pelaajalle nätin ja toimivan räiskintäpelin, joka voisi olla vuoden yksi yllättäjistä. Peli on kuitenkin liian lyhyt (keskimäärin 5 tunnin pelaamisella homma on hoidettu alusta loppuun) ja putkimainen kenttäsuunnittelu ei tee vaikutusta kehenkään. Yksinkertaistetusti peli on aivotonta räiskintää hyvinkin tyylitellyssä ympäristössä.
