Japanilainen Tomonobu Itagaki on videopelisuunnittelija, joka on vuosien varrella herättänyt runsaasti tunteita puolesta ja vastaan. Ammatillisesti hänet tunnetaan erityisesti Dead or Alive -sarjasta sekä kasarilta tutun Ninja Gaidenin onnistuneesta henkiinherättämisestä nolkytluvulla, mutta persoonana hänen on kerrottu olevan hyvin ehdoton ja jopa haastava, mistä vihjailee hänen rokkitähtimäinen olemuksensa sekä yleinen ”my way or GTFO” -asenne. Miestä syytettiin vuonna 2006 myös seksuaalisesta ahdistelusta, mutta syytteet kumottiin seuraavana vuonna.
Itagaki ajautui lopulta työnantajansa Koei Tecmon kanssa rahariitoihin vuonna 2008, eli melko pian alkuperäisen Ninja Gaiden II:n (arvostelu) julkaisun jälkeen. Eipä aikaakaan, kun hän lähti firmasta ovet paukkuen haastaen KT:n samalla raastupaan. Riita kuitenkin sovittiin vuonna 2010, mutta ”diilin” yksityiskohdista on vaiettu siitä lähtien.
Kuten kaikki suuret visionäärit, myös Itagaki perusti ulostautumisen jälkeen oman pelistudion, joka totteli nimeä Valhalla Game Studios. Syystä tai toisesta menestys on sittemmin karttanut miestä, sillä tuotantohelvettiin ajautunut toimintaräiske ja Wii U -yksinoikeus Devil’s Third (arvostelu) oli todellinen kalkkuna niin arvioiden kuin myynnin perusteella, eikä teoksen verkkomoninpeliin keskittyvä PC-versiokaan elänyt lopulta kuin 9 kuukauden ajan.
Valhallan viimeiseksi jäänyt nimike Momotaro Dentetsu 2017: Tachiagare Nippon!! on puolestaan yksinoikeudella Japanissa ilmestynyt 3DS-teos, joka vaikuttaa lyhyen selvittelyn perusteella virtuaaliselta lautapeliltä. Sen jälkeen Itagakin edesottamuksista tiedetään melko vähän: tiettävästi hän on ollut ainakin neuvonantajana vuonna 2020 ilmestyneessä Samurai Jack: Battle Through Time -pelissä, minkä lisäksi herra on ylläpitänyt omaa Itagaki Studios -puljuaan. Käytännössä siis mies ei ole saanut mitään kauhean konkreettista aikaiseksi yli 15 vuoteen, mutta yhtä faktaa ei voi kiistää: tämä oman elämänsä rokkistara oli parhaimmillaan juuri Hayabusan seikkailuja tehtaillessa. Ja vaikkei hän olekaan mukana tässä tuoreimmassa Black-julkaisussa, sen mainostetaan olevan Ninja Gaiden II:n definitiivinen versio.
Väite on hyvin lähellä faktaa, sen todisti testisessio alkuperäisen NGII:n kanssa. Mutta pieniä muuttujia on silti luvassa.
Uudet kuteet, vanha runko
Ninja Gaiden II julkaistiin alun perin yksinoikeudella Xbox 360:lle vuonna 2008. Itagakin viimeiseksi jäänyt ninjailu oli näyttävä, nopeatempoinen ja tinkimätön toimintapläjäys, joka erottui edellä mainittujen aspektien ohella edukseen kipakan vaikeustason sekä brutaaliutensa ansiosta. Pelillisesti Black-painos pohjautuu puolestaan teoksen PlayStation 3:lla nähtyyn Sigma-versioon, mutta vihollismääriä on nyt kasvatettu lähemmäs alkuperäisen väkijoukkoja. Omaan makuuni pahissatsien tasapaino on nyt parempi kuin koskaan, minkä lisäksi väkivallan raakuuden voi säätää vastaamaan joko originaalia näkemystä tai väkivallasta vesitettyä Sigmaa.
Show’n tähtiä ovat itse toiminnan ohella tietysti sulava ruudunpäivitys sekä Unreal Engine 5:llä tehty kasvojenkohotus, jonka visuaalinen anti on kerrassaan upean näköistä niin välinäytöksissä kuin itse pelin aikana. Teoksen iän huomaa toki edelleen graafisesta ilmeestä huolimatta, sillä kentät ovat hyvin putkimaisia ja niiden ympäristöt turhan autioita ja staattisia. Ymmärrän, että Team Ninja on halunnut taata sulavan pelattavuuden, mutta muutama siviili siellä täällä tai ympäristöjen rikkoutuminen ei olisi ollut pahitteeksi.
Tarinallisesti tapahtumat alkavat vuosi ensimmäisen osan jälkeen. CIA-agentti Irene Lew (alias Sonia) tulee Tokioon etsimään itse ”emäninjaa” eli Ryu Hayabusaa vain tullakseen kaapatuksi. Tästä johtuen Ryun tehtävänä on tietenkin suorittaa pelastusoperaatio, minkä lisäksi hän on pahisten silmissä muutenkin kiinnostava jätkä: Ryun klaanilla kun on hallussaan kivipatsas, joka pitää sisällään suuria ja mahtavia voimia.
17-episodinen matka maailman ympäri käsittää muun muassa Fuji-vuoren, Tokion pilvenpiirtäjät ja Helvetin portit. Jokaisen kentän päätteeksi on luvassa (useimmiten) jättimäinen pomopaskiainen, jonka olemassaolo selitetään yleensä aika löyhän taustatarinan kera. Luvassa on siis kaiken kaikkiaan varsin viihdyttävää tavaraa, jota ei kannata ottaa liian tosissaan, vaan on syytä hienosäätää hyvä asento itselle ja täten nauttia matkasta.
HAYA(!)BUSA
Toiminta itsessään on edelleen yhtä nautinnollista ja säpäkkää kuin ennen, ja mäiskeen tyydyttävyyttä avittaa aiemmin mainittu paranneltu vihollistasapaino. Ryu Hayabusan maailmassa hyökkäys on paras puolustus ja kevyiden sekä voimakkaampien hyökkäysten kombottaminen kultaa, sillä rytmin rikkominen blokkaamalla ja väistelemällä on syytä toteuttaa harkiten, jos vain suinkin pystyy sen tekemään kovan temmon keskellä. Myöhemmin saatavat taiat – erityisesti Art of the Flame Phoenix – ovat käteviä suojaamaan Ryuta tiukoissa paikoissa, kun taas pyssyjen ja heittotähtien avulla voi tiputtaa kauempana olevaa porukkaa.
Taistelut saattavat tuntua alkuun aika hengästyttäviltä, mutta menoon tottuu lopulta yllättävän nopeasti. Kaiken riehumisen keskellä on syytä muistaa myös tietyt lainalaisuudet, kuten lopetusliikkeiden tekeminen raajarikoille, sillä esimerkiksi jalkansa menettänyt ninja voi jysäyttää pommin Ryun läheisyydessä. Tarkkana saa siis olla jatkuvasti, mutta toisaalta mähinöiden välissä on riittävästi aikaa rauhoittua ja jopa etsiä hyödykkeitä, joten kentät ovat kaiken kukkuraksi erinomaisesti rytmitetty.
Ninja Gaidenissa on kuitenkin muutama juttu, jotka on hyvä ottaa huomioon, sillä ne muistuttavat vahvasti ilmestymishetkestään. Pelisarjan yksi omaleimaisimpia juttuja ylipäätään on päähahmon tietynlainen painavuus momentumin suhteen. Asia jakaa varmasti mielipiteitä, sillä ohjaaminen voi tuntua paikoin jäykältä, mutta itse totuin siihen nopeasti, eikä taistellessa tuntunut enää lainkaan tönköltä. Toinen – ja samalla vähemmän mairitteleva ominaisuus – on arvaamaton kameramies, joka pistää parastaan (tai oikeastaan pahintaan) erityisesti ahtaissa sisätiloissa, joissa se ei oikein tahdo osata päättää, että mihin sijoittuisi. Jollain ilveellä homma toimii silti sillä tavalla, että kuolemista sai aina syyttää vaan itseään.
Kolmas huomioitava seikka on tietysti kyseenalaista mainetta niittänyt kivenkova haastavuus, mutta mielestäni pelaajat on otettu laajalla skaalalla huomioon, sillä vaikeustasoja on yhteensä viisi. Itse sivaltelin normaalilla vaikeustasolla, ja vaikka NG:tä mainostetaan vaikeana pelisarjana, omaan makuuni haastetta oli juuri sopivasti. Jos se ei kuitenkaan riitä, voi verta kaivaa helposti nenästään hardille ja very hardille siirtyessä.
Ja viimeisenä, Ninja Gaidenia ei kannata verrata souls-peleihin tai Team Ninjan muihin teoksiin, kuten Niohiin ja kumppaneihin, sillä pelattavuudeltaan ne ovat tyystin erilaisia. Mutta sen ehkä jo tiesitkin.
Loistavaa ninjailua, mutta onko ”uusi musta” sittenkään definitiivinen painos?
Sisällöllisesti Black sisältää suuren osan aiemmin nähdystä materiaalista, mutta jostain syystä ei aivan kaikkea. Ensimmäistä kertaa kakkososan Sigma-versiossa nähdyt kolme lisäkenttää ovat mukana, samoin kuin Chapter-haasteet sekä yksin tai kaverin kanssa pelattavat Team ja Tag Missionit. Pomotaisteluista on saksittu kaksi patsastelijaa, eli Buddha Hatensoku ja Vapaudenpatsas, jotka eivät ole suuria menetyksiä. Tärkein eli The Dark Dragon on onneksi mukana.
Uusimman päivityksen myötä mukaan saatiin kaivattu New Game Plus- sekä valokuvausmoodi, mutta aikoinaan kehuttu Survival puuttuu edelleen, samoin kuin Ninja Race sekä osa kostyymeistä ja aseista, kuten tuulimylly-shurikenit. Itselleni tämä ei ole valtaisan suuri menetys, mutta on toisaalta pakko vähän ihmetellä, miksi ihmeessä Team Ninja ei ole onnistunut tekemään vielä kokonaisvaltaisempaa pakettia. Mutta maistuu tämä toki ehdottomasti näinkin!
NINJA GAIDEN 2 Black on nimike, joka tuli kieltämättä melko puskista, varsinkin kun ensimmäisen (arvostelu) ja toisen osan Sigma-versiot sekä kolmosen Razor’s Edge (arvostelu) ehdittiin jo kertaalleen laittaa Team Ninjan toimesta yksiin kansiin. ”Uusi musta” ei ehkä ihan ole definitiivinen versio sarjan kakkososasta, mutta vastapainoksi se on sensuroimaton, nätein, sulavin, nykyaikaisin, tasapainoisin, sisältörikkain (pienin poikkeuksin) ja sitä myöten paras painos teoksesta. Toimintapelinä se on edelleen kerrassaan yliveto pläjäys, jonka suoraviivainen matka viihdyttää mainiosti koko kestonsa ajan.
Siksi se on kuin onkin tarpeellinen julkaisu ja täten oikein maistuva välipala ennen tulevaa nelososaa. Noviiseille NINJA GAIDEN 2 Black on järjestysnumerosta huolimatta puolestaan mitä mainioin tutustumistapa sarjaan!
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
