Tarina alkaa hitaasti ja päättyy spektaakkelimaisesti
Kingdom Come: Deliverance 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen peli loppui. Orvoksi jäänyt seppä, Henry, ja hänen paras ystävänsä Hans Capon matkaavat läheiseen kuningaskuntaan toimittamaan tärkeitä viestejä ennen tulevia sotia. On kulunut vain muutama kuukausi siitä, kun Henryn vanhemmat murhattiin raa’asti kuningas Sigismundin armeijoiden ryöstöretken toimesta.
Matkalla kuitenkin sattuu yhtä ja toista, eikä aikaakaan kun Henry ja Hans ovat täysin omillaan vieraalla maalla ilman aseita, rahaa tai keinoa kutsua apuvoimia. Pienestä viikonlopun seikkailusta kehkeytyy osa suurempaa kuplettia, jossa panoksena on koko maan tulevaisuus.
Henryn seikkailut kattavat kaksi kokonaista karttaa, joissa molemmissa riittää tutkittavaa sadoiksi tunneiksi. Näistä jälkimmäinen on huomattavasti suurempi, mutta ensimmäinen, joka toimii eräänlaisena tutoriaalina koko pelille, on omalla tavallaan se viehättävämpi. Sen parissa vietetään ne ensimmäiset 10 tuntia, joiden kautta peliin joko rakastuu tai turhautuu täydellisesti.
Alusta pitäen on selvää, että tekijät tiedostavat ensimmäisen osan olleen loppujen lopuksi pienen porukan ihastus. Tämän vuoksi Deliverance 2 käyttää ensimmäiset tunnit pelkästään hahmojen pohjustamiseen ja Henryn taustatarinan kertaamiseen Batmanin lailla. Ei mene muutamaa minuuttia kauempaa ilman jonkinlaista visiota hänen vanhempien kuolemasta, mikä pidemmän päälle alkaa tuntua tahattoman koomiselta.
Myös osa palaavista hahmoista tuntuu alkuun hitusen irrallisilta, mikäli ensimmäinen osa ei ole täydellisessä muistissa tai on jäänyt kokonaan välistä. Musiikki nousee mahtipontiseksi, kun tietyt hahmot ilmestyvät mukaan, ja tilannetta kohdellaan kuin peli odottaisi käyttäjältä aplodeja. Se on aikamoista uhmakkuutta tekijöiltä, mihin lopulta tottuu sillä peli onneksi antaa tarpeeksi aikaa tutustua näihin hahmoihin uudelleen. Lopussa oudosta konkkarosta suorastaan välittää, ja heidän kommelluksiaan on ilo seurata.
Tämän lisäksi ensimmäisen pelin saavutukset heitetään jorpakkoon heti ensi metreillä. Henry tipahtaa kalliolta niin lahjakkaasti, että kaikki hänen kykynsä ja taitonsa tipahtavat takaisin nolliin. Jos toivoi jonkinlaista jatkuvuutta pelien välillä, se jää korkeintaan lyhyiksi maininnoiksi hahmojen välisessä dialogissa.
Pelin taiteellinen johtaja Daniel Vavra muistuttaa pelialan Mel Gibsonia. Hän on äärimmäisen lahjakas artisti, jonka pelin ulkopuoliset toilailut ja möläytykset käyvät pakollakin mielessä, kun Deliverance 2 kömpelösti käsittelee tiettyjä aiheita, joiden vertauksia nykyhetkeen ei voi olla huomaamatta.
Samalla Vavran kädestä syntyy hetkiä, jotka saavat haukkomaan henkeään. Ne selkeästi kumartavat elokuvataiteen suuntaan, ja visuaalisia vertauksia on hauska bongata kaiken keskellä. Välillä sitä suorastaan toivoo, että Deliverance 2 olisi lineaarinen peli, jotta siinä voisi keskittyä vain päähenkilöiden pakahduttavaan kujanjuoksuun.
Kuten pelimekaniikoiden kanssa, Deliverance 2:n pitkä alkujakso suorastaan turhauttaa ällistyttävän monta kertaa typerillä lisäyksillä, jotka eivät auta tarinaa millään tasolla. Näistä näkyvin ja lapsellisin on tapa, jolla se esittelee yhden alkupelin pahiksista. Kyseessä on tarinan yksi ainoita homoseksuaaleja hahmoja, joka tietenkin on neitimäinen uhittelija, joka ei pärjää oikeassa taistelussa "oikeiden" miesten kanssa hetkeäkään. Tarina vihjaa, että hän tahallaan päästää perheitä päiviltä sodan keskellä, jotta voisi koulia nuorista pojista uusia rakastajia. Jahka hänet saadaan hengiltä, peli palkitsee saavutuksella, jonka kuvassa koreilee miekkaa nielevä mies. Silmien pyörittelylle ei näy loppua.
Joten voi sitä yllätyksen määrää, kun tarinan toisesta puoliskosta paljastuu monisyinen, rohkea ja mukaansatempaava seikkailu ihmisoikeuksista, vallasta ja rakkaudesta. Vielä yllättävämpää on Deliverance 2:n rohkeus antaa pelaajalle oikeaa valtaa seurata sydäntään. Rakkaudenkohteita on useita, mutta tarina ei kertaakaan opasta kädestä pitäen miten heitä tulisi jahdata. Sen sijaan kiltteydet, huoli ja ystävyys petaavat luonnollisesti suhdetta kohti seuraavaa askelta.
Lopulta yksi pelin koskettavimpia ja hienoimpia rakkaustarinoita on kahden miehen välillä, jotka tajuavat miten syväksi heidän ystävyytensä on muuttunut.
Samalla tarina keskustelee syvällisesti sodan oikeutuksesta, järjestäytyneen uskonnon paikasta yhteiskunnassa ja siitä, miten toisilleen vieraat ihmiset voivat olla ystäviä niin kauan, kunhan he eivät tiedä mitä kuningasta toinen palvelee. Mitä ikinä tapahtuikaan näiden kahden osan välimaastossa, lopputulos jättää yllättyneen ja positiivisen fiiliksen.
Tekniset ansiot
Deliverance 2 pyörii tavallisella PlayStation 5 -konsolilla yllättävän sujuvasti. Seitsemän vuotta sitten julkaistu ensimmäinen osa oli tunnettu sen surkeasta suorituskyvystä ensimmäisten kuukausien aikana. Onneksi asiat ovat nyt paljon paremmin.
Monien muiden pelien tapaan Deliverance 2 tarjoaa joko resoluutiota tai ruudunpäivitystä suosivan version, joiden väliltä voi valita mieleisensä. Aiempi lukitsee ruudunpäivityksen 30 kuvaan sekunnissa, kun taas jälkimmäinen tähtää lähes tasaiseen 60 kuvan ruudunpäivitykseen. Oma etäisyys televisiosta on noin neljän metrin luokkaa, joten alhaisemman resoluution moodi ei haitannut tippaakaan. Pienine kompromisseineen Deliverance 2 on kaunista katsottavaa alusta loppuun.
Jopa suurimmat kahakat toimivat ongelmitta, mikä on suorastaan yllättävää pelille, joka on kuitenkin maltillisella budjetilla tehty. Sen sijaan välianimaatiot ovat suorastaan huikeaa katsottavaa kaikin tavoin. Ääninäyttely on kauttaaltaan laadukasta, ja erityisesti kasvoanimaatiot ovat parantuneet mielettömästi ensimmäisestä pelistä. Parhaimmillaan Deliverance 2 on kuin paras tekemättä jäänyt HBO-sarja, jonka poliittista juonittelua seuraisi mielellään viikosta toiseen.
Ihan täydellisestä julkaisusta ei kuitenkaan voida puhua. Tekoäly jää jumittamaan turhan usein, mikä saattaa pahimmassa tapauksessa pakottaa lataamaan vanhan tallennuksen, jotta tilanteesta pääsee etenemään.
Toisaalla taas portaat harvoin toimivat kuten niiden pitäisi, ja Henry jää turhankin helposti junnaamaan paikoilleen niissä. Tämä on varsinkin rasittavaa taisteluissa, jotka tuntuvat suosivan vertikaalista maastoa turhankin innokkaasti.
Äänet mykistyvät satunnaisesti. Välillä taas hahmo alkaa höpisemään vaikkei olisi lähimmaillakaan pelaajaa. Joskus taustalla alkaa tapahtua, vaikka hahmo olisi jumissa pakollisessa dialogissa. Kun keskustelu päättyy, Henry heittää veivinsa saman tein, sillä sivuhahmo on koko tämän ajan tökkinyt tätä miekalla.
Viat ovat yleisiä, mutta harvoin rikkovat kokonaisuutta ihan totaalisesti. Ne ottavat eniten päähän silloin, kun ne pakottavat lataamaan vanhoja tallennuksia, sillä se systeemi on edelleen yksi typerimpiä, mitä moderneissa peleissä on nähty.
Mainetta ja mammonaa
Ensimmäisestä Kingdom Comesta tuttu surkea tallennussysteemi tekee paluun, eikä tilanne ole parantunut merkittävästi vuosien varrella. Nykyään pelin voi kyllä tallentaa teoriassa vapaasti, jos valitsee päävalikosta "tallenna ja sulje" -vaihtoehdon. Tällöin toki pitää koko juttu käynnistää uudelleen, mutta se on sentään jotain.
Kaikki muut tallennukset ovat lukittu pelintekijöiden valitsemiin tärkeisiin käännekohtiin ja Savior Schnapps -taikajuomien taakse. Käännekohtiin ei tosin ole luottamista, sillä niitä tunnutaan viljelevän vähän miten sattuu, eikä logiikasta voi puhua samassa lauseessa. Ensimmäisellä pelikerrallani menetin yli tunnin peliaikaa, sillä yksikään mielestäni merkittävä kohtaus ei näköjään käynnistänyt automaattista tallennusta. Tässä kohtaa ei myöskään Schnappseja ollut näkynyt, joten koko hoito piti käynnistää alusta.
Mitä pidemmälle tarina etenee, sen helpompi näitä taikajuomia on haalia. Loppua kohden Henry on suorastaan historiallinen Rockefeller, jos on vähääkään kerännyt tavaraa matkan varrella myyntiä varten. Tällöin voi vaan käväistä missä tahansa kaupassa ostamassa heidän varastot tyhjiksi tallentavista litkuista.
Tekijät kertovat, että päätöksellä halutaan pakottaa pelaajat ottamaan vastuuta teoistaan. Tosiasiassa se vaan rokottaa kokemuksesta.
Deliverance 2 on nimittäin pitkä ja laaja peli. Pelkästään sen päätarinaan uppoaa reilut 50 tuntia. Sivutehtäviä myöten puhutaan tuplasti tuosta ajasta. Mutta varsinkin alussa nämä sivutehtävät saattavat jäädä välistä, sillä Henry on niin auttamattoman alakynnessä ensimmäisen 10 tunnin ajan, että yksikin satunnainen kohtaaminen voi viedä häneltä hengen. Koska tallennukset ovat kullanarvoisia, ei myöskään halua ottaa riskiä, että jokin päätöksistä onkin elintärkeä tulevan kannalta, eikä peli vaan kerro siitä tarpeeksi selkeästi.
Tämä on nimittäin yksi tarinan pahimpia heikkouksia. Se ei aina kerro, joko tahattomasti tai tahallaan, mitä tietyt valinnat pitävät sisällään. Henrylle ehdotettu teksti ei välttämättä vastaa ollenkaan sitä, mitä siltä olettaisi. Karma-systeemi on myös retuperällä, sillä välillä ihan tavalliselta vaikuttava keskustelu vaikuttaakin pahasti omaan maineeseen ilman mitään varoitusta.
Toki mainetta voi parantaa käymällä kauppaa ihmisten kanssa, jolloin suuret rahavirrat palauttavat hymyn kaikkien huulille tilanteesta riippumatta. Nokkelat pelaajat koulivat Henrystä heti varkaan, jolloin loppupeli onkin yhtä tanssia, sillä rahalla saa kaikki ovet auki. Se puolestaan taas rikkoo sisäisen logiikan totaalisesti. Varsinkin niissä kohdissa, jossa epäonniset seikkailijat kiroavat tyhjää kukkaroaan, kun Henry snorklaa kolikoissa Roope-sedän lailla.
Taistelumekaniikat helvetistä
Ensimmäisen pelin suurimpia kipukohtia on korjattu ja pelkistetty, mutta Deliverance 2:ssa on silti yksi kaikkien aikojen huonoimmista taistelumekaniikoista, joita on nähty. Oli kyseessä sitten PlayStation-ohjain tai hiiri/näppäimistö-kombo, taisteleminen on raivostuttavaa puuhaa, joka on valtaosan pelistä sen suurin kompastuskivi.
Jälleen kerran tekijät painottavat realismia ja Henryn taustaa seppänä. Eihän hänen ole tarkoitus olla supersankari! Mutta tarina pakottaa Henryn kerta toisensa jälkeen spektaakkelimaisiin kohtauksiin, joissa pelaajan täytyy pistää hanttiin kymmenille sotilaille kerralla.
Kaikki viholliset hyökkäävät yhtäaikaa, eikä jokaista voi mitenkään torjua, sillä Henryn stamina kuluu vauhdilla ihan viimeisille tunneille asti. Alussa yksikin osuma tappaa, ja tämä kestää todella pitkälle tarinassa, ellei sitten aloita heti ensi tunneilta luomaan tankkia, jota ei saa hengiltä. Tässä puolestaan tulee vastaan avoimen maailman roolipelien ikuinen ongelma: silloinhan sitä ei enää pelaa omaa hahmoaan, vaan harjoittaa vastarintaa pelimekaniikkoja vastaan.
Lopussa Henry puolestaan on niin ylivoimainen, että kokeilin piruuttani vihollisleirin tyhjentämistä yksin käsin. Se onnistui. Toki peli ei voinut tähän mitenkään reagoida, sillä lopputaistelu vaati koko leiriä mukaan. Lopputulos kuitenkin riitti vahvistamaan epäilykseni: Deliverance 2 tarjoaa vain turpaanvetoa tai megalomaanista sankarifantasiaa. Näistä jälkimmäinen on hauskempaa pelattavaa, mutta niiden ristiriita tuntuu ja näkyy tarinassa häiritsevästi.
Vaikka tarjolla on iso kasa eri aseita mistä valita, Deliverance 2 selkeästi painottaa ja haluaa pelaajan käyttävän miekkoja alusta loppuun. Tarina pyörii varsinkin yhden tärkeän miekan ympärillä, eikä sitä saa missään vaiheessa heivattua järveen vaikka kuinka yrittäisi. Kaikki voimakkaimmat erikoisliikkeet ovat miekoille, eikä lopulta ole oikeastaan järkeä edes yrittää käyttää muita pistimiä.
Realismia vai hauskuutta?
Deliverance 2 tasapainoilee hauskan ja "realismin" epäselvässä välimaastossa. Siltä kestää pitkään löytää oikea vaihde, joka tavoittaa tarinan lupauksen vauhdikkaasta seikkailusta. Parhaimmillaan tarina ja pelattavuus ovat kuin Ridley Scottin elokuvasta: yleisesti ottaen faktoja on seurattu, mutta vapaasti myötäillen. Pahimmillaan se kuitenkin taistelee itseään vastaan ja pakottaa pelaajan tiettyyn muottiin, joka tuntuu pikkumaiselta.
Esimerkiksi: aseet, vaatteet ja haarniskat voivat hajota ja ne vaativat jatkuvaa huolenpitoa ja pesua. Tämä mekaniikka ei ole koskaan ollut realistinen, eikä myöskään hauska. Se on turhaa nysväystä, jonka jopa Deliverance 2 epäsuorasti myöntää juuri siksi. Tutoriaalin loputtua erinäiset tarvikepakkaukset muodostuvat lähes arkiseksi osaksi valikoimaa. Näillä voi korjata minkä tahansa tarvittavan esineen täyteen kuntoon missä tahansa, milloin tahansa. Kaiken lisäksi korjaus tapahtuu silmänräpäyksessä.
Realismi saa väistyä helpotuksen tieltä.
Toisaalla taas Henryn pitää syödä tasaisin väliajoin, mutta vain oikean määrän ruokaa, muuten hän ylensyö ja menettää elintärkeitä kestävyyspisteitä. Kunhan kokemuspisteitä kertyy tarpeeksi, Henry voi valita taitoja, jotka hidastavat näläntunteen lähestulkoon nollaan. Ruoka pilaantuu alkutaipaleella reppuun nopeasti, kunnes saa taidon, joka poistaa tämän myös huolenaiheista. Lopulta niitä asioita ei enää ajattele, jolloin pelaamisesta tulee hauskempaa.
Sama pätee tiirikointiin, varasteluun ja muihin minipeleihin, jotka ovat alusta alkaen hyvin aggressiivia pitämään pelaajan loitolla. Minkäänlaista esteettömyyttä peliltä ei voi myöskään toivoa. Jos pelaajalla on kognitiivisia tai psyykkisiä esteitä, Deliverance 2 ei auta tai helpota itseään millään tavalla. Se on suuri harmi, sillä tarinan vuoksi peliä haluaisi suositella kaikille varauksetta, eikä se nyt ole mahdollista.
Mitä pidemmälle kokemus etenee, sen helpommaksi asiat kuitenkin muodostuvat. Alkemiasta tulee käytännössä paikka tehdä taikajuomia, jotka antavat automaattisesti bonuksia eri taitoihin. Ne eivät ole mitenkään realistisia myöskään.
Nämä ja monet muut pikkuasiat ovat kömpelyyksiä, joita tehdään realismin nimissä muissakin peleissä. Deliverance 2 ei ole ainoa syypää tähän käytökseen. Koskaan ei kuitenkaan ole oikeasti kyse realismista, ainoastaan pelintekijän tarpeesta juoksuttaa pelaajaa ainakin jonkin aikaa. Kuten muissa vastaavissa tuotoksissa, myös Deliverance 2 on parempi peli jahka se yksinkertaisesti antaa pelaajan nauttia tuotteesta omin ehdoin.
Maa on niin kaunis
Alue, josta Deliverance 2 ansaitsee kaikki vuolaat kehut ilman tippaakaan nurisemista, on sen maailma. Tämä on yksi immersiivimmistä ja taidokkaimmista pelimaailmoista, mitä on ikinä tehty. Siihen haluaa eksyä vuosiksi. Mikään ei ole saavuttanut samaa täydellistä eläytymistä aikaan ja paikkaan sitten Skyrimin.
1400-luvun Boheemia on täydellinen illuusio. Sen purot, metsät, pellot, kaukaiset tornit, unohtuneiden jumalten patsaat ja pienet kohtalot, jotka tuntuvat elävän omaa elämäänsä, ovat kaikki yksityiskohtaisia ja täydellisiä. Monta kertaa viimeisen kuukauden aikana huomasin vaan istuvani tien varressa voidakseni seurata maailman menoa. Samoilin puronvarsia pitkin, metsästin jäniksiä, istuin iltaa ventovieraiden kanssa nuotion äärellä, vedin kaatokännit matkaavien turkkilaisten kanssa vaikka kukaan ei puhunut samaa kieltä.
Elin virtuaalista elämää keskiajalla, ja jokainen hetki tuntui täysin todelta.
Ei ole ylilyöntiä sanoa, että Kingdom Come: Deliverance 2 on lähinnä, mihin voimme päästä aikamatkustuksen kanssa. Se on kuin ikkuna menneisyyteen, joka tuntuu aidolta jopa silloin, kun sen tietää olevan täyttä sepitystä.
Näin ollen myös pelin musiikit ja äänimaailma ovat virheettömiä. Musiikki vaihtelee pikkukylien paikallisista soittimista Basil Poledourista ja James Newton Howardia myötäilevään eeppiseen ilotulitukseen, joka saa kylmät väreet riipimään selkäpiitä. Majatalot huokuvat tunnelmaa, kun taustalta voi erottaa kymmeniä eri keskusteluja, joissa paikalliset pohtivat päivän tapahtumia tai kertovat kummitustarinoita. Jos oikein kuuntelee, niin tarinoiden paikat voi itse etsiä ja löytää totuuspohjaa legendoille. Jokaisesta hetkestä jää mieli, että tässä on elävästä elämästä revitty kokemus, jossa saa olla mukana.
Yhdistettynä tarinan toisen puoliskon vauhdikkaisiin käänteisiin ja poliittiseen juonitteluun, Deliverance 2 pakahduttaa parhaalla mahdollisella tavalla. Juuri kun luulee saaneen tarpeekseen yhdestä asiasta huomaakin teeskelevänsä olevansa osa papistoa, joka Inglorious Basterdsin tapaan yrittää soluttautua pahisten kokoukseen muutaman surkean latinalaisen sanonnan avulla.
Sitten joutuu taas ottamaan pientä paussia, sillä sisätiloja koristavat freskot ja kirjat ovat täynnä yksityiskohtaista tietoa historiasta, joka muovasi Eurooppaa. Assassin’s Creed antoi mahdollisuuden kokea etäisesti turistina muinaisia maita ja paikkoja. Deliverance 2 istuttaa sinut tapahtumien keskelle ja tekee siitä käsinkosketeltavaa totta.
Kenelle?
Kingdom Come: Deliverance 2 on peli, jota haluaisi suositella kaikille varauksetta. Näin ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä pelintekijät eivät tunnu haluavan sitä. Mikä muu selittäisi näin raskaan painotuksen luotaantyöntäviin pelimekaniikkoihin ja esteettömyysasetusten täydellisen puutteen?
Päätös on hämmentävä, sillä tarinaltaan kyseessä on sellainen hitti, että tästä puhutaan vielä kymmenen vuoden päästä. Sitä tullaan tutkimaan ja ihmettelemään, kiistelemään ja kiittelemään, eikä sekään taida riittää.
Mutta päästääksemme siihen pisteeseen, meidän pitää ensin sopeutua turhauttavaan taisteluun, epäselviin opasteisiin, dialogiin, joka ei aina anna selkeitä lopputuloksia, sekä tallennussysteemiin, jollaista ei soisi edes pahimmille vihamiehilleen.
PC:llä asia on hitusen erilainen. Siellä voi ladata modeja, jotka pelastavat paljon. Nexusmods-portaalissa ensimmäisen Kingdom Come -pelin ladatuin modi on täysin odotetusti vapaa tallennussysteemi. Sitä on ladattu yhtä monta kertaa kuin peliä on myyty Steamissä. Sen pitäisi kertoa jo jotain.
Konsoleilla taas suosittelisin ensin kokeilemaan peliä vaikka kaverin luona tai katsomaan puhdasta pelivideota ilman leikkauksia tai kommentaaria. Sitten suosittelisin antamaan Deliverance 2:lle mahdollisuuden ainakin siihen asti, kun Henry ja Hans lähtevät matkaan kohti Kutenbergin kaupunkia.
Se on paljon vaadittu. Varsinkin nykypäivänä, kun seuraava iso julkaisu on jo kulman takana. Pelin toinen puolisko on kuitenkin vaivan arvoinen.
Herran haltuun
Käytin Deliverance 2:n parissa melkein sata tuntia viimeisen kuukauden aikana. Testasin niin PlayStation- kuin PC-versiota alusta loppuun. Jahka saan aikaa, palaan takaisin sen pauloihin tutkimaan sivutehtäviä ja ihmettelemään luonnon kauneutta.
Niin ei kävisi, ellei siinä olisi jotain erikoislaatuista, joka ansaitsee huomiota. Tämä on rikas ja monipuolinen tarina, joka vetää vertoja Umberto Econ teoksille. Se on esimerkki intohimolla toteutetusta seikkailurainasta, jossa yksityiskohdilla on oikeasti merkitystä.
Se ei ole täydellinen ja siinä on suuria vikoja. Tästä huolimatta se on jo nyt yksi tämän vuoden merkittävimpiä julkaisuja, joka tulee jäämään historiaan.
