Askel tyhjyyteen
Baldur's Gate -roolipelisarja on jo vuosia ollut yksi PC-pelaajien ehdottomia kestosuosikkeja. Muutaman varsinaisen osan ja jokusen lisäpaketin mittaiseksi paisunut toiminnallinen saaga pohjautuu löyhästi Dungeons & Dragons -universumiin. Loistavan Falloutin tavoin hahmon kehitys on tärkeässä asemassa - heti alkumetreillä pelaajan täytyy päättää, aikooko hän kehittää hyvän vai pahan puolelle kallistuvaa sankarityyppiä. Jatkoseikkailu versoutuu tehtyjen valintojen mukaan ja vapaahko pelimekaniikka aiheuttaa lapsenomaista tutkimisen intoa. Persoonallinen hahmokaarti ja vakava yleistunnelma lietsovat uskottavuutta, mutta myös kevyemmät elementit ovat vahvasti läsnä.
Konsolisiirtymä on monelta osin vaikea tapaus nimenomaan siksi, että se hylkää surutta edelliset Baldur's Gatet loistaviksi tehneet ominaisuudet. Rajoittuneisuus pohjautuu siihen, että pelimaailma ei enää ole totutun vapaa. Eteenpäin kuljetaan ennalta määrättyjä reittejä kohdattavien vaarojen ollessa lähinnä välttämättömiä hidasteita. Putkimaisuus viekin osan hohdosta, mutta toisaalta se avaa myös uusia ovia. Näin käy esimerkiksi pelihahmojen saralla. Pääosanesittäjäksi tarjolla on tällä kertaa vain kolme vaihtoehtoa: jousimies Vahn, kääpiösoturi Kromlech ja velhotar Adrianne. Kukin mukana olevista sankarityypeistä on tarpeeksi kiinnostava ja tätä kautta jokainen läpäisykerta on uniikki kokemus. Vaikka taustatarina onkin kaikilla hahmoilla likipitäen sama, niin taktiset eroavaisuudet auttavat kabinettimaista pelimekaniikkaa eroamaan edukseen harmaasta massasta.
Odotuksien sanelema kokonaisuus
Tyylisuuntaus on tällä kertaa toiminta. Tarinan alussa päähahmo mukiloidaan, ryöstetään ja jätetään kadulle makaamaan. Ystävällisten ohikulkijoiden avustuksella pelaaja autetaan kuitenkin läheiseen tavernaan lepäämään. Ennätysnopean toipumisoperaation jälkeen edessä onkin reaaliaikaisten taisteluiden sävyttämä synkähkö sekoitus laimeita salaliittoteorioita ja muita tarinallisia elementtejä. Loppua kohden vauhtiin pääsevä juoni ei missään vaiheessa yllä edeltäjiensä tasolle, mutta taustatarina toimiikin lähinnä tekosyynä jatkuvalle hulinoinnille. Luolastojen koluamisen ja hirviöiden pieksemisen lomassa kerätään myös aarteita sekä tuikitärkeitä kokemuspisteitä. Kylissä taas täydennetään varastoja ja heitetään yksiulotteista läppää paikallisten asukkaiden kanssa. Pelimekaniikka on auttamattoman perinteinen, mutta intensiteettitasolla leikkiminen toimii hyvin tasapainotetun haastekertoimen ansiosta. Lyhyet adrenaliinipyrähdykset kuorruttavat liki huomaamattoman nerokasta toteutusta.
Muuten odotuksia ei petetä juuri millään osa-alueella. Vihollisten joukosta löytyy kauhukabinettiehdokkaita joka lähtöön aina zombeista peikkoihin ja kivikasoista perinteisimpiin jättiläismaskotteihin. Tekoälystä ei vastustajien kohdalla voida liiemmin puhua, sillä vastapuoli luottaa monen muun pelin tavoin lähinnä massan voimaan. Yhteishyökkäykset ovatkin yleisiä, mutta taisteluiden tarjoamaa antia painotetaan alussa tehdyn hahmovalinnan mukaisesti - pippurinen kääpiö suosii miehekästä lähitaistelua, kun taas jousimies ja velhotar tyytyvät tappamaan turvallisen välimatkan päästä. Vaihtelu virkistää melkoisesti ja kolmannen persoonan perspektiivistä kuvattu seikkailu saa kertaheitolla uutta puhtia orkesterimaisen ääniraidan ansiosta. Musiikki tuntuu myös reagoivan ympäristönsä tapahtumiin vaimentaen itseään vähäpätöisimmissä kohdissa ja koventaen volyymiään toiminnallisimmissa segmenteissä.
Pelimekaniikka rakentuu tuttujen perusteesien varaan. Taistelut ovat lähinnä nappulan jatkuvaa hakkausta, mutta otteluiden lopputulokseen voi myös vaikuttaa hahmojen taktisella varustamisella. Vihollisten tiputtamalla käteisellä voi pikaisen kauppakierroksen jälkeen ostaa käyttöönsä jos jonkinmoista terää tai panssaria. Kättä pidempää löytyy joka lähtöön, mutta eri tavaroiden oikea-aikainen käyttäminen on opeteltava itse. Palkitsevaa on, kun mahdottomalta vaikuttanut umpisolmukin avautuu helposti uuden miekan myötä.
Kaikesta huolimatta
Reilun kymmenen tunnin seikkailu on viihdyttävä, vaikka taisteluihin vankasti pohjautuva pelityyli ei miellyttäne Baldur's Gaten vannoutuneimpia ystäviä. Pelin parasta antia edustaa kuitenkin yhteistyömoodi, jossa kaksi kaveria voi vapaasti seikkailla normaalipelin maisemissa. Uusia ulottuvuuksia antava kaksinpeli lisää loppupisteisiin oman mausteensa ja vaikka tarinan haastekerroin ei muutu kuin näennällisesti, niin samanhenkisen kaverin kanssa käytävä tiimityöskentely on antoisaa puuhaa. Kyseisen moodin ainoaksi varsinaiseksi pullonkaulaksi osoittautuu GameCube-version tekninen vajavaisuus. PlayStation 2 -pelin tasainen ruudunpäivitys on nyt historiaa ja optimoinnin selkeä puute tekee hallaa monella osa-alueella. Hektisimmissä tilanteissa on melko tuskallista, kun muuten niin kaunis peli tahmaa peli-iloa pilaavalla tavalla. Tunnelmallinen antikaan ei suppeahkon pelimaailman puitteissa ole parhaimmalla mahdollisella tasolla. Pelatessa miettii lähinnä seuraavan reaaliajassa käytävän taistelun lopputulosta kuin tarinalinjan laimeita käänteitä. Selkeät pelilliset uudistukset onkin uhrattu viihdytyksen alttarilla ikään kuin markkinointipaineiden sanelemana. Jähmettynyt kuvakulmakaan ei aina näytä tarpeellisia tapahtumia - rajoittuneista asettelumahdollisuuksista huolimatta.
Virheiden etsiminen tuntuu kuitenkin oudon pikkumaiselta, kun peli itsessään on hyvin jaoteltu kokonaisuus. Ruudunpäivityksen putoaminen on toki harmiteltavaa, mutta sitäkin tapahtuu melko harvoin. Seikkailu taas ei ole kovin avoin, mutta se on kieltämättä sitäkin hauskempi. Läpäisyn jälkeen tarjoiltava bonushahmo intouttaa taas uusiin läpäisykertoihin ja mielikuvituksen täyttämä pelimaailmakin pursuaa häkellyttäviä yksityiskohtia. Sivustajakatsojan mielestä Dark Alliance ei ehkä vaikuta kovinkaan innoittavalta kokemukselta, mutta pikaisen testin jälkeen positiivinen totuus paljastuu. Puutteistaan huolimatta Baldur's Gaten tuorein vesa lunastaakin paikkansa GameCuben pelitarjonnassa.
