Himmel, sukeltakaa
Call of Duty ilmestyi alkujaan PC:lle saavuttaen kohtalaista menestystä. Toiseen maailmansotaan sijoittuvia ammuskelupelejä on tietysti tullut jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta Call of Duty toi tähän puhkikaluttuun genreen uutta näkökulmaa. Peli oli täynnä käsikirjoitettuja tapahtumia, ja muistutti tältä osin vanhaa klassikkoa, Half-Lifea. Hyvä yksinpelikampanja oli omiaan nostamaan pelin myyntilukuja ja rahoitti myös konsoliversiot. PlayStation 2:lle, GameCubelle ja Xboxille ilmestynyt Call of Duty: Finest Hour ei kuitenkaan ole käännös PC-versiosta, vaan kokonaan uusi seikkailu.
Finest Hourin yksinpeli sisältää kolme lyhyttä kampanjaa. Ilkeitä saksalaisia päädään niputtamaan venäläisillä, briteillä ja amerikkalaisilla. Stalinin miehillä käydään hektisiä lähitaisteluja Stalingradissa, englantilaisilla taas pyöritään Rommelin kiusana Pohjois-Afrikassa ja jenkeillä pistetään sakemanneja nippuun Aachenin kaupungin tienoilla Länsi-Saksassa. Eri alueet tuovat mukavaa vaihtelua normaaliin etenemiseen. Kolmella rintamalla riittää pelattavaa noin kymmenen tunnin verran. Se on vähän, mutta moninpeli pelastaa paljon.
Vaikka jaetun ruudun moninpeliä ei ole mukana lainkaan, Call of Duty tarjoaa kattavan nettipelin, jossa ainakin tällä haavaa ottelijoita tuntuu riittävän. Normaali taistelu, tiimitaistelu, lipunryöstö ja etsi / tuhoa ovat moodeina varsin geneerisiä ja käytettyjä, mutta lagin olemattomuus ja hyvät kartat tekevät verkkopelaamisesta erittäin nautittavan kokemuksen. Socom II vetänee edelleen pidemmän korren, mitä online-räiskintöihin tulee, mutta Finest Hour on mukava lisä PlayStation 2:n kattavan nettipelivalikoiman joukkoon.
Hitlerin viiksiä katkomassa
Tehtävät ovat lyhyydestään huolimatta vaihtelevia, ja viihdyttäviä. Normaalien paukuttelukohtien tueksi heitetään silloin tällöin jokunen ajelukohtaus, jossa tietokone hoitaa ajamisen ja pelaaja kurmottaa tankin tai muun ajoneuvon kyydistä vihollisia milloin milläkin kanuunalla. Normaalitaistoissa pelaajan rinnalla taistelee kohtalaisella keinoälyllä varustettuja tiimitovereita, jotka kuitenkin yleensä heittävät henkensä ennemmin tai myöhemmin. Joskus kuolema koittaa myös itselle, sillä tallennuspisteiden puute aiheuttaa väistämättömiä hengenlähtöjä pidemmissä tehtävissä. Tarkastusalueita on aivan liian harvassa, jotta pelaaminen voisi olla nautittavaa. PC-pelin pikatallennus on poistettu kokonaan.
Pelaajan annetaan kantaa samaan aikaan kahta eri asetta. Kuolleilta vihollisilta pystyy poimimaan uusia tykkejä ja mikä mukavinta, vastustajat ovat ystävällisesti jättäneet lääkepaketteja ja ammuksia lojumaan pitkin taistelutanteretta. Aseet ovat autenttisia toisen maailmansodan aikaisia tappovälineitä. Niihin kuuluvat mm. Yhdysvaltojen puoliautomaattinen M1 Garand –kivääri, Venäjän kaasukäyttöinen DPM-konekivääri ja Iso-Britannian Springfield-kiikarikivääri. Useimmat aseet käyttäytyvät jokseenkin samoin, mutta tapahtumat ovat sen verran hektisiä, että aseiden puolivillaista mallinnusta ei useimmissa kohdissa ehdi edes huomaamaan.
Aiempaa PC-versiota pelanneille ohjaus tuottanee jonkin verran ongelmia, koska hiiri-näppis-kombon korvaaminen Dualshockilla on suuri askel huonompaan. Liikkuminen onnistuu kuitenkin kohtalaisesti, ja hahmo vastaa hyvin ohjaimen komentoihin, mutta etenkin tähtäämisessä on toivomisen varaa. Tarkempi zoomailu on useimmilla aseilla lähes mahdotonta, koska tähtäintä ei millään saa toivomaansa paikkaan. Tämän voisi luokitella realistiseksi (harvemmin lähitaistelussa pääsee tähtäilemään), mutta tähtäyssysteemissä on joka tapauksessa jotain vialla.
Panssarinyrkin ja hellan välissä
Visuaalisesti PlayStation 2 –versio on kohtalainen, joskin kuulopuheiden mukaan Xbox-versio pesee sen grafiikassa mennen tullen. Tekstuurit kärsivät yksityiskohtien puutteesta, mutta hahmot ja aseet ovat huolella mallinnettuja. Tapahtumia on ruudulla paljon, ja tekijöiden kunniaksi on sanottava, ettei hidastelua ole liiemmin havaittavissa. Joskus peli tökkii isompien räjähdysten sattuessa, mutta pelattavuutta tämä ei häiritse. Toiminta on juuri niin hektistä kuin sopii odottaakin.
Äänimaailma on jykevä, joskin perinteinen. Aseet paukkuvat jylhästi ja räjähdykset värisyttävät tannerta. Sotilaat huutelevat toisilleen käskyjä ja herjoja. Orkesterimusiikki on eeppistä ja sopii tunnelmaan. Meno on kaikin puolin niin perinteistä, että audiopuolen voisi sinällään siirtää mihin tahansa muuhun vastaavaan räiskintäpeliin. Naurettavana yksityiskohtana on tietenkin mainittava, että venäläiset puhuvat englantia vahvasti murtaen. Tehtäväselostuksissa kuullaan 24-televisiosarjasta tutun Dennis Haysbertin karheaa karismaa.
Call of Duty: Finest Hour on kohtalaisesti onnistunut yritys ensimmäisen persoonan räiskintäpelien saralla. Mikä tahansa Finest Hourin konsoliversioista kalpenee ensimmäisen PC-pelin rinnalla, mutta kyllähän tästä hetkeksi hupia riittää. Jos muut toimintapelit keräävät jo pölyä hyllyssä, Call of Duty tarjoaa hetkeksi auttavan kätensä. Se ei ole mikään merkkiteos, mutta menettelee kohtalaisena näkemyksenä sodan kauhuista.
