Takaisin Eoraan..
Pidän molemmista Pillars of Eternity -peleistä kovasti. Kun kuulin, että seuraava Eoran maailmaan sijoittuva projekti ei olisikaan isometrinen ropellus vaan ensimmäisestä persoonasta kuvattu avoimen maailman seikkailu – ”Obsidianin Skyrim” – olin todella kiinnostunut. Olisihan se jotain tuntuvasti erilaista.
Mutta tämän alkuperäisen julkistamisen jälkeen Obsidian on muuttunut yhtiönä. He keskittyivät luomaan Outer Worldsin kaltaisia lyhyempiä kampanjoita, jotka ovat pelkistetympiä ja ”keskittyvät uudelleenpeluuarvoon.” No, Outer ei välttämättä ollut sinänsä huono videopeli, mutta minusta siitä puuttui sielua. Enkä pelannut sitä ikinä toista kertaa.
Näin ollen Avowedin kohtalo alkoi jännittää ja pikkuhiljaa odotukseni laskivat aika paljonkin. Tartuin kuitenkin tilaisuuteen ja nappasin pelin arvosteltavaksi – enkä muuten kadu hetkeäkään! Pillarsien paksu perimätieto elää ja voi hyvin, joten sieluttomuudesta ei voi puhua (heh, pientä huumoria edellisten pelien ystäville), sillä ennen kaikkea itse pelaaminen on todella hauskaa. Ja aivan mahdottoman koukuttavaa.
...ja suoraan Living Landsiin
Avointa maailmaahan teokseen ei sitten tehtykään, vaan pelimaailma koostuu erilaisista hub-alueista, ihan kuten Outer Worldskin. En pidä tätä lainkaan huonona asiana, ropelluksissa tällainen toimii vallan hyvin. Seuraavalla alueella sivuhahmot reagoivat aina siihen, mitä olet päättänyt edellisellä alueella tehdä. Muutenkin tämä tyyli kuvastaa paremmin pelihahmon matkaa jonnekin, kuin avoimessa maailmassa ympyrää pyöriminen.
Tällä kertaa tapahtumapaikkana toimii saari nimeltä Living Lands. Paikasta on ollut puhetta jo aiemmin Pillarseissa, mutta käymään siellä ei olla päästy. Kuten on kerrottu, saari on täynnä valtavaa kasvustoa, kummallisia sieniä ja muuta sellaista. Se on yksi elävä organismi, ja muodostaa vaarallisen, mutta todella kauniin ympäristön, missä ei ilman selviytymiskykyjä pärjää. Kun Avowedissa pääsemme vihdoin todella näkemään tämän ympäristön, olin hyvin iloinen ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Maa todellakin on järisyttävän kaunis ja täynnä tutkittavaa.
Tästä päästäänkin luontevasti maastossa liikkumiseen, joka hoituu parkouraamalla. Pelihahmo liikkuu raunioiden, kallioiden ja kasvuston keskellä varsin ketterästi kiipeillen, hyppien ja juosten. Kielekkeeltä toiselle hyppiminen ei onnistu turhauttamaan, vaan päähenkilö nappaa kiinni esim. kallioiden reunoista oikein mallikkaasti, eli hutihyppyjä ja putoamisia sattui todella vähän. Vaikka kartat ovat sinänsä pieniä, Obsidian on ottanut niistä kaiken irti, rakentaen tutkittavia paikkoja myös maan alle tai ylös korkeuksiin.
Vaivaton liikkumissysteemi tekee näiden paikkojen koluamisesta oikein mukavaa puuhaa, ja ainahan niistä aarteita tai uusia tarinoita löytyy. Karttoja ei myöskään ole täytetty turhilla maamerkeillä kuten vaikka Ubisoftin teoksissa, vaan käyttäjä saa itse katsastella ja tutkiskella paikkoja. Melkein joka mutkassa sitä katseellaan löytää jonkun onkalon tai kummallisuuden horisontissa, mikä saa mielenkiinnon heräämään: "Mitä tuolla on? Pakko käydä kurkistamassa."
Kapeammasta lähtökohdasta on otettu kaikki irti
Puhutaanpa hetki teoksen alkuasetelmista. Hahmonluonti todella on suppeampi kuin isometrisissa Pillars-roolipeleissä: Roduksi voit valita pelkästään joko ihmisen tai haltijan (elf), eikä tuolla valinnalla ole teoksessa oikeastaan merkitystä. Hahmoluokkaa ei valita ollenkaan, vaan pelissä on kolme eri kykypuuta, joita pelaaja voi yhdistellä mielensä mukaan. Nämä muutokset sattuivat sieluuni kaikista eniten Avowedia odotellessani. Tuumin itsekseni: ”Kuinka Obsidian ajattelee nostavansa käyttäjien halua uudelleenpeluukertoihin, mikäli roolipelielementeistä on tehty näin suppeita? Kaiketi pitää vain katsoa, mitä he ovat tällä kapeammalla tiellä meille keksineet.” Ilokseni huomasin, että vanha pelistudio on ottanut suppeammasta lähtökohdasta kaiken irti.
Kiveenhakattua on se, että hahmosi on godlike. Eli tyyppi, jota jokin Eoran jumalista on koskettanut kohdussa ollessasi. Tämä aiheuttaa selviä muutoksia hahmon ulkonäköön, mikä voi koitua joko kiroukseksi tai siunaukseksi. Yleensä godliken kasvonpiirteistä on hyvin myös luettavissa mikä jumalista sinuun on kosketuksessa ollut. Mutta Avowedin päähahmo on siitä uniikki, ettei kukaan tiedä mitä jumalaa edustat, ja tämä on yksi pelin suurimmista mysteereistä.
Hahmonluonnissa valitset myös itsellesi lyhyen taustatarinan viidestä vaihtoehdosta. Esimerkiksi itse olin etulinjan tiedustelija: lähtöisin köyhistä olosuhteista, lapsuus oli rankka, mutta opin metsästämisen ja luonnossa liikkumisen jalon taidon jo nuorena, ja tämän vuoksi päädyin imperiumin leiviin. Nämä taustatarinat antavat todella paljon dialogimahdollisuuksia, ja halutessasi ne määrittävätkin eniten lähestymistapaasi keskusteluissa roolipelaamisen näkövinkkelistä.
Joka tapauksessa olet päätynyt Aedyrin imperiumin leiviin, ja tarinan alussa keisari patistaa sinut lähetiksi Living Landsiin. Aedyr, jota voisi ehkä verrata vanhaan Britannian imeriumiin, on kolonisoimassa Living Landsin saarta. Mutta nyt paikalla on havaittu outo, vaarallinen tauti, ja sinut lähetetään tutkimaan tilannetta. Pääset tutustumaan paikallisiin ja näkemään miten kotimaasi joukot heitä kohtelevat. Se, miten reagoit kaikkeen vastaasi tulevaan, riippuu tietysti täysin sinusta.
Pelin juoni ja kirjoitus vain paranevat eteenpäin mentäessä. Teksti on tosi tiivistä ja ytimekästä: pariin lauseeseen voi mahtua paljon asiaa. Tämä tuntuu todella raikkaalta, kun muistelee alkuperäisen Pillarsin tekstiseiniä ja lausehirviöitä. Avowedin juonenkäänteet ja tarina syntyvät vähemmällä selittelyllä, mutta syvyyttä niistä ei puutu sen enempää. Eikä teos ole niin lyhytkään, kuin aiemmin luulin.
Pelimekaniikat ovat yllättävän hauskoja
Kuten sanottu, teoksessa on kolme pääasiallista kykypuuta: Taistelija, metsästäjä ja maagi. Näitä saa tosiaan vapaasti yhdistellä toisiinsa, ja nämä muodostavatkin yllättävän laajan skaalan erilaisia mahdollisuuksia. Itse menin ensimmäisellä pelikerrallani melkein täysin metsästyksen mukana ja käytin tuliaseita. Käsissäni kaksi piilukkopistoolia ja selässäni arkebuusi-kivääri. Räiskintäpeliksi teos ei kuitenkaan muuttunut, mutta pyssyjen käyttö oli silti varsin hauskaa. Räsynukke-efektejäkin pelistä löytyy, ja välillä oli hauska katsella miten pienemmät vihulaiset lentelivät laukausten voimasta taaksepäin.
Avowedissa on tärkeää päivittää aseistustaan jatkuvasti eteenpäin maastosta löytyvillä materiaaleilla, ja tämä oli ehkä omassa pelityylissäni se nurja puoli. Kas kun kaikki pyssyt käyttävät samoja raaka-aineita kehittyäkseen, joten minulle muodostui pieni pakkokin tutkia paikkoja pikkutarkemmin, etten jäisi tulivoimassani jälkeen. En kuitenkaan pahemmin tästä valita, sillä se paikkojen tutkiminen ja aarteiden etsintä oli tosiaan hauskaa ja mielenkiintoista puuhaa.
Saat toki mukaasi myös kourallisen matkakumppaneita, mutta heidän varusteistaan käyttäjän ei tarvitse huolehtia. Uusia tasoja saavuttaessasi voit valita heille kykyjä heidän omista hahmopuistaan, ja käyttää näitä kykyjä sitten taistelun tuoksinnassa. Varsin yksinkertaista siis. Jokainen toveri tuo omaa näkökantaansa maailmaan, yhden ollessa tiedenainen, yhden ollessa maagi, yksi on metsästäjä ja niin edelleen. Ja jokainen näistä hahmoista voi myös tarinan ja ystävyyden edetessä opettaa sinulle jotain, kehittäen hahmoasi lisää.
Varsin mallikas sivutuote Pillars of Eternityjen maailmasta
Kyllä, ajattelen yhä Avowedia Pillarsien sivutuotteena. Ja haluaisinko tulevaisuudessa mieluummin lisää tämäntyyppisiä ratkaisuja vai mieluummin kolmannen Pillars of Eternityn? No, luultavasti mieluummin sen Pillarsin, jossa olisi laajemmalti mahdollisuuksia hahmonluontiin liittyen, mutta en panisi pahitteeksi lisää tällaisiakaan.
Pelejä arvosteltaessa mietin aina sitä, mitä teoksella on lähdetty hakemaan ja miten siinä määränpäässä on onnistuttu. Obsidian lähti tekemään hieman pienempää, suppeampaa roolipelikokemusta, mutta onnistuu siinä erinomaisesti. Oma hahmo tuntuu oikeasti omalta, tuntemattoman jumalan godlikena oleminen on todella mielenkiintoinen asetelma, ja mikä parasta, teos onnistuu loistavasti olemaan hyvä ja erittäin viihdyttävä videopeli. Ja niin koukuttava, ettei sitä meinaa malttaa laskea käsistään. Skyrimiin en sitä vertaisi, enkä oikeastaan vertaisi sitä mihinkään muuhunkaan. Avowed onnistuu tuntumaan aivan omalta jutultaan, ja pelaan taatusti tämän teoksen läpi uudemmankin kerran.
Teos on pelattavissa Game Passissa, joten suosittelen lukijoita todella lämpimästi kokeilemaan ja tuomitsemaan tuotteen itse kuukausimaksun hinnalla.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
