Taikuutta sateenkaaren väreissä
Vuonna 2002 Suomessa julkaistu Kingdom Hearts teki jotain outoa: se yhdisti Final Fantasy -sankarit ja pataljoonan Disney-hahmoja värikkääseen toimintaroolipeliin. Pelin tekemiseen upotettiin kassakaapeittain kahisevaa, ja hahmojen ääniksi palkattiin tusinoittain tunnettuja näyttelijöitä. Kingdom Hearts julkaistiin lopulta rikkinäisenä. Jäykkä ohjattavuus ja tahmea kamera saivat pelikansan kollektiivisen pipon kiristymään. Silti Final Fantasy -fanien kuolakerroin takasi korkeat myyntiluvut. Pelin magiaa säihkyvän tarinan viehätystä ei kaikesta huolimatta käy kieltäminen, ja siksi jatko-osasta on syytä iloita.
Kingdom Hearts 2 jatkaa tarinaa siitä, mihin ykkösosa sen jätti. Piikkitukkainen sankari Sora jatkaa Akun ja Hessun kanssa kadonneitten ystävien metsästystä. Matka vie Disney-leffasta toiseen. Välillä autetaan Aladdinia itämaan aavikoilla, lohdutetaan itsetunto-ongelmaista Herculesta tai kynnetään seitsemää merta Jack Sparrow'n kanssa.
Koko ajan saa tietysti tapella loputonta hirviöarmeijaa vastaan. Ykkösosasta tutut Sydämettömät ovat palanneet, ja näitä varjo-olentoja saakin pilkkoa kuin vanhoina hyvinä aikoina. Sydämettömien lisäksi multiversumin nurkilla väijyy uusi uhka: kalmankalpeat Ei-Ketkään uhkuvat salaperäisyyttä ja näyttävät Silent Hill -mörköjen söpöversioilta. Kaiken taustalla pääpomoilee salaseura nimeltä Organisaatio Kolmetoista.
Jos ensimmäinen Kingdom Hearts jäi välistä, kakkonen todennäköisesti herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin se jaksaa vastata. Tarinasta voi silti nauttia. Juoni on juuri niin mahtipontinen ja suuria tunteita värisevä, kuin japsiropelta sopii odottaakin. Ainoana ongelmana on huonosti rytmitetty tarinankerronta: Disney-maailmoissa vierailtaessa pääjuoni unohdetaan usein pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön ihmissuhdeongelmien ratkominen tuntuu pakkopullalta Organisaatio Kolmentoista tutkimisen rinnalla.
Lauantai-aamun huumaa
Tälläkin kertaa pelin pääpaino makaa silmittömässä mättämisessä. Final Fantasy -tyylisen vuoropohjaisuuden sijaan Kingdom Heartsissa läimitään reaaliajassa ja lujaa. Vaikka tappotiimiin kuuluvat Soran lisäksi myös Aku ja Hessu, vain Soraa voi ohjata itse. Aku ja Hessu hääräävät omiaan, heittelevät parannusloitsuja ja huitovat vihollisia omaan laiskaan tahtiinsa. Sora saa tehdä rankimman työn. Hyökkäysnappia rämpyttämällä teinisankarista irtoaa päätä huimaavia komboja, jotka täyttävät ruudun tehosteräiskeellä. Erityisesti silmiä hivelevät lentäviä vihollisia vastaan tehtävät ilmakombot. Kymmenen iskun mittaiset lämärisarjat saavat Soran uhmaamaan painovoimaa reippaan yliampuvasti.
Vihollisten suuri määrä, värikkäät erikoistehosteet ja vinhasti pyörivä kamera tekevät tappelun hahmottamisesta vaikeaa. Se ei Soraa haittaa, sillä hän osaa suunnata iskunsa automaattisesti lähimpään viholliseen. Periaatteessa suurimman osan tappeluista voi voittaa pelkällä hyökkäysnapin rämppäämisellä. Kingdom Hearts 2:n vaikeustaso on selvästi ykkösosaa matalampi, mikä on aluksi helpotus. Toisaalta peli ei missään vaiheessa tunnu yhtä palkitsevalta. Ainoa palkinto piilee siinä voimantunteessa, kun saa nähdä Soran selättävän huoletta isoimmatkin mörköjoukot.
Pätkityt viholliset kasvattavat kokemussaldoa, mikä puolestaan antaa sankareille uusia kykyjä. Sora oppii aina vain pidempiä iskusarjoja, uusia loitsuja sekä jatkuvasti vaikuttavia apukykyjä. Jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi taito imaista vihollisten jättämät bonusesineet suoraan omaan taskuun, ilman että niitä tarvitsee erikseen kerätä. Loitsut sun muut erikoisuudet tuppaavat jäämään pelaajalta helposti unholaan. Niiden käyttötarkoituksiin on turha perehtyä, kun pelin voi helposti läpäistä pelkkällä miekanheiluttelulla.
Tappeluita piristää iloisesti uusi reaktiokomento-mekaniikka. Moniin tappeluihin on ennalta ohjelmoitu kohtia, joissa oikein ajoitettu napinpainallus laukaisee näyttävän hyökkäysanimaation. Esimerkiksi monipäistä Hydraa vastaan kamppaillessa reaktiokomennolla voi hypätä Pegasuksen selkään, ja lentää sivaltamaan erikseen hirviön jokaista naamataulua. Kingdom Hearts 2:n korkeat tuotantoarvot näkyvät siinä, että reaktiokomentoja on jaksettu ohjelmoida peliin valtava määrä. Varsinkin seikkailun loppupuolella ne tarjoavat silmiähivelevän mahtipontista akrobatiaa.
Niille, jotka harkitsevat Kingdom Hearts 2:n ostamista lapselleen, sanottakoon että pelin väkivaltaisuusaste on samaa luokkaa lauantai-aamun piirrettyjen kanssa. Pahikset ottavat joka käänteessä kivuliaita osumia, mutta verta ei ikinä näytetä. Nykyajan Disney-elokuviin verrattuna Kingdom Hearts 2 on rajua menoa.
Korvakarkkia ja Sora-ääniä
Tappelun lomassa Sora kumppaneineen pääsee tutkimaan multiversumia ja jutustelemaan valtavalle määrälle sivuhahmoja. Peli tuntuu aluksi hyvinkin lineaariselta, mutta puolen välin jälkeen Disney-maailmoja saa tutkia melko vapaassa järjestyksessä. Jokaisen maailman ongelmia ei ilmeisesti ole edes pakko selvittää. Maailmasta toiseen lennetään jälleen hilpeällä Hedelmäkarkkilaivalla, mikä tarjoaa mukavan pikku räiskintäminipelin. Räiskiminen on hauskempaa kuin sarjan ekassa osassa, mutta liian alhaisesta vaikeustasosta johtuen aluksen virittelyyn sun muihin hienouksiin ei jaksa kiinnittää huomiota.
Kingdom Hearts 2:n maailma on värikäs, kaunis ja maaginen. Eri Disney-leffoista tutut miljööt näyttävät esikuviltaan, mutta tuntuvat turhan rajatuilta. Eeppinen tutkimusmatkailu jää haaveeksi, kun esimerkiksi Pirates of the Caribbean -elokuvan saaristo on vain muutaman ruudun kokoinen. Onneksi ykkösosasta tutut viat, eli tahmaava ruudunpäivitys ja kankea kamera, loistavat poissaolollaan.
Ääninäyttelyyn on tälläkin kertaa panostettu kunnolla. Korvani kiittävät Square-Enixin kukkaroa siitä, että siinä riitti pötäkkää oikeasti taitavien näyttelijöiden lahjomiseen. Esimerkiksi Akua, Hessua ja Mikki Hiirtä esittävät aidot ja alkuperäiset huulisynkkataiturit. Soran äänenä uhoaa äänenmurroksessa osan karismastaan menettänyt Haley Joel Osment. Suurimpana tähtenä tuikkii itse Christopher Lee salaperäisen muumiomiehen roolissa. Johnny Deppin hintaluokassa keikkuvat näyttelijät jäivät jopa Square-Enixin lompakon ulottumattomiin, mutta pätevät imitaattorit tuuraavat isoimpia Hollywood-urhoja hyvin.
Jostain syystä kaikissa Disney-maailmoissa ei kuulla alkuperäisiä musiikkeja, vaan tilalle on usein sullottu mitäänsanomatonta rimputusta. Se potuttaa välillä paljon. Esimerkiksi Leijonakuninkaan maailman dramaattiset käänteet olisivat kipeästi kaivanneet Hans Zimmerin Oscarin voittaneita sävelmiä.
Ensimmäinen Kingdom Hearts oli turhauttavan vaikea, mutta juuri sen takia pelin läpäisy tuntui niin tyydyttävältä. Jatko-osassa kaikesta on tehty liian vaivatonta, ja peli on helppo unohtaa heti läpi pelaamisen jälkeen. Muistettavampaa elämystä kaipaavien kannattaa harkita Hard-vaikeustason valitsemista.
